Olen ruotsinlaivalla ja etsin huonetta jonkun naisen kanssa. Kädessäni on magneettiavainkortti, jota rypistelen ajatuksissani. En tiedä taaskaan, missä huoneeni on. Kuljemme sokkeloisia käytäviä pitkin ja ajattelen, että olemme ykköskerroksessa ja siinä on luultavasti vain ykkösellä alkavia hyttinumeroita. Löydän kuitenkin lopulta nelosella alkavan huoneen jonka numero on melkein sama kuin kortissa (407 ?) ja tungen sen hätäisesti kortinlukijaan. Se menee sisään, mikä tarkoittaa että en ole taitellut sitä liikaa, mutta lukija sylkee sen kuitenkin ulos, koska kyseessä ei ole oikea huone. Kumma kyllä, huoneiden numerointi on yhtäkkiä aivan satunnaista ja käytävän päästä löydän lasiovisen sammutusvälinekaapin, jonka ovessa on palanen sinisestä karvaisesta kokolattiamatosta, jossa on purppuraista siksak-kuviota. Tuntuu siltä, kuin kaikki logiikka olisi kadonnut ja hyttikerroksen arkkitehtuuri olisi pidemmälle kuljettuani alkanut muistuttaa lähinnä surrealistista naurutaloa.

Nousemme naisen kanssa hissiin ja se tuntuu jotenkin kiikkerältä ja avoimelta. Yhtäkkiä tajuan, että kanssani kulkeva nainen on kympin oppilaana tuntemani vanha luokkatoverini ala-asteelta ja lukiosta. Hissinnapit ovat messinkisiä, pieniä, kylmiä ja vanhanaikaisia, ja ne ovat yhdessä kapeassa suorassa rivissä ja niiden vieressä on numerot ykkösestä yhdeksään. Lopulta seisomme tasanteella ja katsomme kohti laivan sisäänkäyntiä, jonka luota alkavat kauppakatujen kerrokset, joista jokainen on nimetty jonkin siinä kerrossa sijaitsevan palvelun mukaan.

Selaan koreankirjaani ja kirja on yhtäkkiä valtavan paksu, voin lukea siitä vuosien oppimäärän verran kappaleita. Lopussa on jotain bisnessanastoa. Selaan sanasto-osuutta, ja löydän ainakin sanat “soijakastike” “sooyoo” (1000 4000) ja “sushi” “す白” (su ja ”valkoista” tarkoittava merkki, joka voidaan lukea japaniksi shi) ja jokin kummallinen merkintätapa jossa on vertikaalisesti pallo ja viiva ja sitten viiva ja pallo. Kirjassa on jokin kummallinen järjestelmä, jonka mukaan äänteet muutetaan numeroiksi. Tunnen oloni onnelliseksi lukiessani kirjaa.

Päässäni alkaa soida kiinalaisen Ai de Mifang-sarjan alkutunnari ja mietin, että eri osat muutamista kappaleista soivat erilaisten tunnetilojen taustoilla, romanttiseen komediaan kuuluvat söpöilyt ja jännityskohdat ja niin edelleen. Mielessäni ovat kuitenkin Love Actuallyn päänäyttelijät ”pomo” ja Liang Liang.