Olen jollain tuntemattomalla yläasteella ja olemme kaikki taas teini-ikäisiä. Luokkahuone näyttää hiukan jonkun vanhan kouluni käsityöluokalta. Unohdan tehdä kokonaan viimeisen sivun pistokokeesta, koska minulla on muka niin kiire päästä kotiin parhaan kaverini kanssa, johon yritän tehdä kaikin keinoin vaikutuksen. Täyttämättä jättämäni koesivu näyttää samalla toimeentulotukihakemuksen liitteeltä, jossa kerrotaan haetuista työpaikoista. Jään jahkailemaan koululle niin pitkäksi aikaa, että tulee aika sammuttaa valot ja sulkea ovet. Saan väännettyä automaattisesti lukkiutuneet, lasiovet auki käsivoimin vain huomatakseni eteisessä, etten löydä lenkkareitani. Valitan sitä suureen ääneen kaverilleni, vaikka se ei ole lainkaan hänen vikansa ja hän tuskin tietää, missä ne ovat.

Palaan luokkahuoneeseen ja alamme etsiä yhdessä kilpikonnaa. Kaverini etsii sitä ryömien toisessa suunnassa, enkä saa hänelle huudettua että löysin kilpikonnan jo kolosta, joka on muurattu valkoiseksi maalattuun betoniin. Kolo on nelikulmainen ja hyvin matalalla ja pystyn katsomaan vain sinne vain itsekin laskeutumalla polvilleni, ja se kääntyy suorassa kulmassa oikealle. Nuori punakorvakilpikonna makaa mutkassa pää minusta poispäin ja kolossa on siellä täällä perhosentoukkia, joita tiedän sen syövän ravinnokseen. Yksi toukista on vaaleanruskea ja mutkalla. En ylety aivan kilpikonnaan ja saan jäljelle jääneistä toukista sen kuvan, että se on luultavasti kylläinen enkä pysty houkuttelemaan sitä niiden avulla ulos. Lopulta suuri, vaaleanvihreä perhosentoukka käy käteeni kiinni.

Toisessa unessa Sinkkuelämän Samantha Jones vierailee jo toista kertaa peräkkäin. Hän on syksyisessä metsässä jonkun metsämiehen kanssa puuhailemassa ja säikähtää kauheasti ja lähtee kiljuen pakoon, kun miehen sytyttämä nuotio herättää lehtikasassa uinuneet ruskeat, suuret käärmeet, jotka kiemurrellen leviävät joka puolelle.

Kolmannessa unessa taas isäni nousee seisomaan nojatuolista vanhassa lapsuudenkodissani ja on paljon nykyistä vanhempi ja harmaanvalkoinen, vaikka hän onkin oikeasti jo yli kuusikymppinen. Hän joutuu kuitenkin heti istumaan takaisin alas kipujen vuoksi kaikkien muiden voivotellessa ja paljastaa, että oli kaatunut aiemmin sinä päivänä ja hänen hartiansa oli sen vuoksi kipeä.

Olen ruotsinlaivalla ja etsin huonetta jonkun naisen kanssa. Kädessäni on magneettiavainkortti, jota rypistelen ajatuksissani. En tiedä taaskaan, missä huoneeni on. Kuljemme sokkeloisia käytäviä pitkin ja ajattelen, että olemme ykköskerroksessa ja siinä on luultavasti vain ykkösellä alkavia hyttinumeroita. Löydän kuitenkin lopulta nelosella alkavan huoneen jonka numero on melkein sama kuin kortissa (407 ?) ja tungen sen hätäisesti kortinlukijaan. Se menee sisään, mikä tarkoittaa että en ole taitellut sitä liikaa, mutta lukija sylkee sen kuitenkin ulos, koska kyseessä ei ole oikea huone. Kumma kyllä, huoneiden numerointi on yhtäkkiä aivan satunnaista ja käytävän päästä löydän lasiovisen sammutusvälinekaapin, jonka ovessa on palanen sinisestä karvaisesta kokolattiamatosta, jossa on purppuraista siksak-kuviota. Tuntuu siltä, kuin kaikki logiikka olisi kadonnut ja hyttikerroksen arkkitehtuuri olisi pidemmälle kuljettuani alkanut muistuttaa lähinnä surrealistista naurutaloa.

Nousemme naisen kanssa hissiin ja se tuntuu jotenkin kiikkerältä ja avoimelta. Yhtäkkiä tajuan, että kanssani kulkeva nainen on kympin oppilaana tuntemani vanha luokkatoverini ala-asteelta ja lukiosta. Hissinnapit ovat messinkisiä, pieniä, kylmiä ja vanhanaikaisia, ja ne ovat yhdessä kapeassa suorassa rivissä ja niiden vieressä on numerot ykkösestä yhdeksään. Lopulta seisomme tasanteella ja katsomme kohti laivan sisäänkäyntiä, jonka luota alkavat kauppakatujen kerrokset, joista jokainen on nimetty jonkin siinä kerrossa sijaitsevan palvelun mukaan.

Selaan koreankirjaani ja kirja on yhtäkkiä valtavan paksu, voin lukea siitä vuosien oppimäärän verran kappaleita. Lopussa on jotain bisnessanastoa. Selaan sanasto-osuutta, ja löydän ainakin sanat “soijakastike” “sooyoo” (1000 4000) ja “sushi” “す白” (su ja ”valkoista” tarkoittava merkki, joka voidaan lukea japaniksi shi) ja jokin kummallinen merkintätapa jossa on vertikaalisesti pallo ja viiva ja sitten viiva ja pallo. Kirjassa on jokin kummallinen järjestelmä, jonka mukaan äänteet muutetaan numeroiksi. Tunnen oloni onnelliseksi lukiessani kirjaa.

Päässäni alkaa soida kiinalaisen Ai de Mifang-sarjan alkutunnari ja mietin, että eri osat muutamista kappaleista soivat erilaisten tunnetilojen taustoilla, romanttiseen komediaan kuuluvat söpöilyt ja jännityskohdat ja niin edelleen. Mielessäni ovat kuitenkin Love Actuallyn päänäyttelijät ”pomo” ja Liang Liang.

Näen unessa animaatiopätkän, jossa sininaamainen tyttö katsoo minua kohti. Värit ovat räikeät ja viivat karkeat, kuin kaikki olisi piirretty paintilla oikean videokuvan päälle. Nainen muuttuu korkeaksi pensaaksi puutarhassa, jonka kirkkaanvihreät lehdet hajoavat lentoon pyrähtäväksi lintuparveksi.

Minun on käsketty tekemään sopimus jossain toimistossa, mutta joudun odottamaan vuoroani, koska matalan tiskin ääressä istuu asioimassa virkailijan kanssa jo jokin harmaapukuinen mies. Menen toimiston takahuoneeseen ja siellä lasten leikkinurkassa on asennettu matalalle seinään punainen, muovinen käsi, jonka käsivarsi on suorassa kulmassa ja etusormi pystyssä. Ajattelen, että pikkupojat olivat tylsistyksissään toisiaan yllyttäen koittaneet nousta sormen päälle seisomaan kengät jalassa, ja siksi se oli kärjestä hajonnut. Löydän seuraavasta huoneesta matalan pöydän, jonka yhdessä nurkassa on arkisten esineiden hologrammikuvia sisältäviä pöytätabletteja, joiden ääressä istuen lapsi voi odotella aikuisten toimittaessa asioitaan.

Minulla on yhtäkkiä käsissäni styroksista tehty tummanvihreänmusta kaksijalkainen jalkatuki, joka on rikki kahdesta kohtaa toisen “jalan” kohdalta. Vien sen Sinkkuelämää-sarjasta tutun Samantha Jonesin huoneeseen, joka on toimiston leikkipaikan vieressä ja yritän etsiä sieltä nauloja, joilla korjata tuki tunkemalla ne liitoskohtien sisälle. Löydän pöydältä keskeneräisen, tummanharmaasta pressukankaasta tehdyn pienen ompeleen, jossa on tiheään nuppineuloja joissa on tummanharmaat nupit, mutta nuppien takia en saa tungettua niitä styroksiin kummastakin päästä. Ompeleen vierestä löydän ketjun toisiinsa liitettyjä värillisiä klemmareita ja mietin, saisinko väännettyä ne auki. Löydän myös lahoa puuta, josta lähtee tikkuja, mutta tikut eivät ainakaan ole tarpeeksi vahvoja tarkoitukseen. Toisella puolen huonetta taas on seinässä hylly, jolla on lasten hiusklipsejä, joissa on vaaleanpunaisia rusetteja mietin, voisiko niillä korjata tuen jos irroitan ensin koristeet. Samanthan tämänhetkiseen imagoon ilmeisesti kuuluvat pinkit lastenvaatteet. Charlotte kysyy tuohtuneena, eikö hänellä ole rautanauloja ja kun niitä ei löydy, tokaisee että hänen huoneensa näyttää kolmivuotiaan huoneelta ja kävelee suutuksissaan ulos.

Heti Samanthan huoneen ulkopuolella on syvää vettä ja vedessä pöytä, jollle on asetettu kiikkerästi muutamien pikkuesineiden päälle pyöreä lasikulho niin, että sen pohja on juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella ja joitain astioita jotka ovat täynnä vettä, jotka taas pysyvät pöydällä oman painonsa ansiosta. Kulhossa on purppuraisena, keltaisena ja sinisenä hohtavaa vettä, enkä tiedä johtuuko väri lasin läpi siivilöityvästä valosta vai onko vesi värjättyä. Nostan kulhon käteeni ja sen alla olleet pienet esineet putoavat paikoiltaan ja yritän asettaa sitä takaisin, pöytä kaatuu ja muutkin astiat tippuvat veteen. Kaadan värjätyn veden pois ja täytän sen tavallisella vedellä piripintaan, niin se tulee kyllin raskaaksi eikä kelluisi vedenpinnalla pöydän yläpuolella, nostan pöydän pystyyn ja asetan kulhon takaisin sille. Osa veden sävyistä tuli ilmeisesti vedestä itsestään ja osa kulhosta, joka näyttää nyt tummemmalta. Teen saman muille astioille ja saan juuri ja juuri pöydän pysymään tasapainossa. (Värikkäästä kulhosta tulee mieleen se, että eilen kuulin että tietystä näkökulmasta maapallo näyttää kulholta.)

Toisella pöydällä, jonka pinta on veden yläpuolella, on posliinista tehty valkoinen, koristeellinen lohikäärme, jonka kuono on tummassa ja makeassa Hoisin-kastikkeessa. Laitan sen rinnalle myös kaksi muuta valkoista kiinalaista patsasta, joiden kuonot ovat kastikkeessa ja sanon, että nämä ovat tässä varjossa, asettaen ne vasemmalle puolelle taaimmaiseen lohkoon. Vasemmalle puolelle etummaiseen lohkoon taas laitan tasapainottamiseksi kolme muuta patsasta, jotka edustavat valoa. Toiselle puolen pöytää laitan jotain satunnaisia esineitä ja saan pöydän pysymään vaivoin tasapainossa ja olematta kaatumatta veteen.